Leila istuksii ajatuksissaan ja katselee ikkunasta ulos. Hän ei kuule mitä opettaja edessä puhuu, ääni vain surisee kuin kärpänen pörräisi väsymättä aina vain uudelleen ja uudelleen. Leilan ajatukset ovat vallanneet se, että on keskiviikko, Akuankka olisi jo postilaatikossa ja hän ehtisi lukemaan sen ensin, ennenkuin Mikko ehtisi koulusta kotiin. Onneksi se pääsi tänään myöhempään kuin hän. Niin, mutta kuinkas mones päivä tänään oikein onkaan, onkos nyt isän tilipäivä? On, on se! Voi kunpa isä ehtisi tänään aikaisemmin kotiin, ihan heti kun hänkin koulusta. Sitten he menisivät ostamaan sen kitaran!

Leila oli jo jonkun aikaa haaveillut uudesta kitarasta. Hänen teki mielensä sähkökitaraa, mutta äiti oli siihen sanonut jyrkän ein. Sitä rämpytystä ei kuulemma jaksaisi kuunnella kukaan. Onneksi isä oli kuullut heidän keskustelunsa ja oli jälkeenpäin tullut Leilan huoneeseen ja sanonut, että mennään katselemaan puoliakustisia kitaroita, niin äitikään ei voi kieltää kitaran ostoa. Onneksi isä on niin kiva, että huomasi tuollaisen porsaanreijän tuossa äidin ehdottomassa eissä.

Leila oli jo Tuulan kanssa käynyt soitinkaupassa katselemassa niitä puoliakustisia. Siellä oli yksi kauniin vihreä kitara, oikein ihana. Hintaa sillä tosin oli hiukan enemmän kuin niillä ruskehtavilla, mutta tähän tulisi mukaan kaikki tarpeellinen, jopa kuulokkeita myöden. Se olisi tosi pelastus, Leila ajatteli. Voisi ihan hyvin harjoitella kotonakin sähkökitarana ja itse vain kuulla vahvistimesta kuulokkeiden kautta. Leilalle tuli vähän ähäkutti olo vieläkin, kun hän ajatteli äidin ilmettä, isän kertoessa, että semmoinen vempain oli nyt mietinnässä.

Leila katsoi kelloon, ties monennenko kerran, oli kulunut kaksi minuuttia edellisestä. Aivan kiusallaan koulun kellokin kävi noin hitaasti. Vauhtia nyt, hop, hop viisari, hän kannusti kelloa mielessään.

Lopultakin se kello soi. Leila oli siinä samassa jo pystyssä ja nakkaamassa laukkua olalle ja vauhdilla käytävän naulakolla. Tuula ei tahtonut pysyä Leilan vauhdissa ollenkaan ja huikkasikin sitten vain, että hän soittaisi myöhemmin illalla.

Leila haki pyöränsä telineestä ja lähti pikavauhtia polkemaan kotiin. Hän ei välittänyt nyt kenenkään seurasta, vaikka samaa matkaa tuleviakin olisi ollut. Nyt oli kiire ja omat ajatukset polttelivat mielessä niin, että ei halunnut kuunnella kenenkään lässytyksiä jostain ylihuomisista matikan kokeista tai muusta ihan yhtä vähäpätöisestä.

Kotiin päästyään hän huomasi kiirehtineensä suotta, autoa ei ollut pihalla, joten isä ei ainakaan ollut vielä kerinnyt kotiin. Leila haki postin laatikosta ja siellä se oli keskiviikon riemu ja riita, niinkuin heillä Akuankkaa nimitettiin. Nyt siitä ei sentään tänään tulisikaan riitaa ja Leila päättikin lukea sen samalla kun ottaisi välipalaa ja odottaisi isää. Leila meni sisälle, nakkasi laukkunsa oman huoneen ovesta sisään ja meni keittiöön tekemään itselleen voileipää ja kaakaota ison mukillisen. Niiden kanssa hän suuntasi Aku kainalossaan kohti kiellettyä aluetta, olohuoneen sohvaa. Sinne kun ei saanut raahata ruokia, mutta hän oli ihan varma siitä, että jokainen heidän perheensä jäsen söi juuri siinä välipalaansa kun kukaan muu ei ollut näkemässä. Mistä niitä murusia sitten olisi kertynyt sohvan tyynyn rakoon? Ei ainakaan häneltä, koska hän siivosi jälkensä. Joku imurointikerta oli hänelle sen juorunnut. Äiti oli silloin pyytänyt, että hän imuroisi myös sohvan ja nojatuolit.  Siinä hän nyt sitten kielletyllä paikalla söi hyvällä halulla ne pari voileipää ja joi kaakaonsa, samalla tirskuen Hessun hölmöilyä Ankkalinnassa. Äkkiä tuon Akun läpi lukee, ei siinä sivuja niin montaa lopultakaan ole, varsinkin jos ei jää kuvia oikein katselemaan. Tänään ei ollut kuvien katselupäivä. Leila vei lasin tiskikoneeseen ja tarkasti vielä muruset ja meni omaan huoneeseensa, ajatuksenaan vaihtaa vaatteita. Sitä hän ei kuitenkaan kerinnyt tekemään, sillä ulkoa kuului auton oven paukaus. Isä tuli! Äkkiä kahvinkeittoon. Leila lappasi juuri pari lusikallista kahvia suodatinpussiin kun isä tuli sisälle.

- Oletpas sinä nyt ystävällisellä tuulella, isä virnuili, mistäköhän moinen johtuu?

_Näin päästään nopeammin lähtemään, jooko, että lähdetään heti kun olet juonut kahvit?

-Onpas sinulla hoppu, ei ne kitarat sieltä kaupasta karkaa, mutta mennään vain, sittenhän siitä päästään ja minulla onkin vielä illaksi menoa.

Kun isä oli juonut kahvinsa lähtivät he kohti kaupunkia. Matkalla Leila selitti minkälaista kitaraa hän toivoi, kertoi käyneensä katsomassa jo siitä soitinkaupasta sitä yhtä, joka miellytti eniten. Isä sanoi vain, että katsotaan ja kokeillaan mikä on paras, onhan siinä kuitenkin kyse soittamisesta, eikä vain ulkonäöstä.

-Ajatteles jos siinä kitarassa onkin kielet korkealla, että pitää käyttää sormivoimaa kovasti saadakseen puhtaan äänen. Katsotaan sellainen mukava ääninen ja kevyt soitettava, toivottavasti siinä olisi se värikin silti kaunis.

Soitinliikkeeseen saavuttuaan isä ja tytär uppoutuivat kitaroiden maailmaan. He kokeilivat yksin ja yhdessä monta kitaraa. Ihan ensimmäisenä sitä vihreää, väri oli isänkin mielestä kaunis. Mutta silti kokeiltiin muidenkin soitto-ominaisuuksia ja kuunneltiin ääntä ilman vahvistinta ja vahvistimen kanssa. Leila itse oli jo tehnyt päätöksensä, kun isä kertoi oman suosikkinsa. Se ei ollut se kauniin vihreä, sen Leila oli ihan heti arvannut heidän katsellessa kitaran kaulaa, se ei ollut suora. Eikä se ollut enää Leilankaan suosikki, vaan se oli eräs tavallisen ruskea, ei minkään näköinen kitara. Mutta siinä oli kaunis sointi ja kielet matalalla, joten sitä olli kevyt soittaa ja se oli muutenkin juuri sopivan kokoinen Leilan käsiin. Hyvin he olivat isän kanssa samaa mieltä asiasta. Kauppoja alettiin sitten hieroa ja saatiinpa siihen samaan hintaan sitten vielä kaunis kukallinen nauhakin ja kunnon kotelo puoleen hintaan. Isä antoi hänen itsensä hoitaa puhumiset ja myyjä siinä vähän äkitteli, kun kyseli isältä, ja tyttö vastasi. No, lopulta asiat tulivat selväksi ja myyjä löi hinnan kassaan ja kertoi summan ja katsoi Leilaa, silloin isä kaivoi rahapussin taskustaan ja sanoi, että hän on vain neidin rahojen kantajana matkassa mukana ja maksoi hinnan.

Kun tavarat oli kannettu autoon ja oltiin matkalla kotiin, oli Leila niin innoissaan, että ei voinut olla oikein kunnolla edes autossa vaan vähänväliä hän vilkuili takapenkille päin, johon uusi kitara nojasi. Olipa se hieno, paljon hienompi kuin se vihreä, sehän olisi ollut vähän lapsellisen värinenkin, vai mitä? Katso isä kuinka kauniisti tuo kiiltää kun aurinko osuu sen pintaan ja näin ihana kukkanauha vielä, kauniitä orvokkeja, ainakin minun mielestäni. Kyllä nyt porukka repee kateudesta, kun meen harjoituksiin ton kitaran kanssa ja ajattels nyt kun sillä voi harjotella vaikka yöllä ja äiti ei kuule edes sitä, mut mä lupaan, et mä en pidä kuulokkeissa kovaa ääntä, ku mä en haluu et mun korvat alkaa soimaan sit vanhempana, eiks se oo aika kauheeta, soiks sulla isä nytkin ne korvat?