Äiti, Tiina lähtee niitten merimökille vaan käymään, saanks mää mennä mukaan? Kyselee pienikokoinen Anne äidiltään ja pelkää kovasti kieltävää vastausta. Senkin äiti voisi hyvinkin antaa pelätessään tyttösensä paleltuvan, hukkuvan, tai muuten loukkaantuvan jotenkin.

Tätä se oli aina ollut Annen elämä. Aina sai pelätä, että äiti olisi liiankin huolehtivainen. Vaatteita oli talvella päällä niin, että olisi voinut vaikka muille jakaa ja kesälläkin oli ainakin lakki pakollinen, ettei vain tullut auringonpistosta. Sitä Anne ei silti ollut koskaan kokenut ja äiti saikin siitä vielä paremman syyn olla oikeassa.

Mutta nyt Anne jännitti kuinka hänen kävisi tässä rannalle pääsyssä. Äiti oli taas sanonut miettivänsä ja antavansa vastauksen myöhemmin ja oli käskenyt Annen mennä leikkeihinsä.

Anne oli kerran saanut luvan mennä Tiinan ja hänen vanhempiensa mukaan tuonne heidän mökilleen. Se oli tuntunut aivan ihmeelliseltä Annesta. Pelkästään jo se, että äiti oli päästänyt ja oli saanut matkustaa Tiinan kanssa heidän suurella autollaan niin pitkän matkan, yli viisikymmentä kilometriä. Annen kotona ei ollut autoa, ei ollut isääkään, joka sitä olisi ajanut. Isä ja auto olivat kadonneet Annen elämästä monta vuotta sitten, oikeastaan niitä ei enää edes muistanut. Olikohan äiti sen jälkeen tullut niin varovaiseksi kaikkeen mikä liittyi Anneen. Siitä Anne ei ollut varma ja oli vaikeaa sitä arvioidakin, kun silloin ei vielä ollut tullut edes eteen näitä tämmöisiä ihania asioita kuin nyt. Voi kunpa äiti antaisi luvan.

Anne sulki silmänsä ja koitti maalata mieleensä sen rannan. Ensin tulivat mieleen lempeä tuuli ja lämpimien mäntyjen tuoksu. Niitä kasvoi siinä rantakalliolla mihin auto piti jättää. Siitä lähdettiin polkua pitkin alas rantaan. Jyrkempiin kohtiin kallioon oltiin tehty rappusen tapaista, jotta Tiinan isoäitikin pääsisi rannalle kävelemään. Hän olikin Annen mielestä niin vanha, että oli oikein ihmeellinen kaikkinen ryppyineen. Nyt ei isoäiti tulisi mukaan, vaan jäisi kotiin lepäämään. Se oli vähän surullista, sillä Anne piti kovasti isoäidistä. Hänen silmistään, ne olivat niin lempeät ja viisaat. Sitäpaitsi isoäiti oli salaa joskus  kuiskannut hänelle, että hän saattoi myös olla Annenkin isoäiti pikkuisen, kun tällä ei ollut omaa. Niinpä Anne saikin aina välillä halauksen tai tukanpörrötyksen isoäidiltä, kun Tiinan silmä vältti. Tämä isoäiti asia oli vain Annen ja isoäidin yhteinen tosi iso salaisuus.

Anne jatkoi mietteitään ja maalasi uudestaan kuvaa mieleensä. Kun saavuttiin rannalle oli maa melko tasaista ja siihen oltiin rakenettu hirrestä huvila. Se oli maalaamaton, vain ihan vanhan puun värinen, eikä Anne osannut päättää, voisiko sitä sanoa harmaaksi vai vain vanhaksi puuksi, Anne ei osannut nimetä kaikkia värejä muutenkaan. Mutta tuohon yksityiskohtaan hänen mielensä ei nyt takertunut. Mökki haisi myös omanlaiseltaan. Tuoksuun sekoittui terassin kalaverkkojen haju, savunkin haju, merituulen ihan oma tuoksu, sellainen raikkaus, jota ei ollut muissa tuulissa. Sisällä tuoksui myös auringon lämmittämä tupa, vähän savunhajuinen, aina ei takka vetänyt ihan heti savuja pois. Niin heille oli viimeksikin käynyt ja he tytöt olivat pinkaisseet ulos savun tieltä. Silmiä oli ihan kirveltänyt. Aikuiset olivat sitten saaneet asiat kuntoon ja tuulettaneet, että tytötkin pääsivät takaisin sisälle. Kauaa he eivät siellä olleet viihtyneet selaamassa vanhoja AkuAnkkoja vaan olivat saaneet luvan mennä rantaan leikkimään.

Niin he olivatkin riemumielin tehneet ja leikkineet tutkimusmatkailijoita. Kaikenlaista rannan kivenkoloista olikin löytynyt. Puunkappaleita, linnun sulkia,hienoja kiiltäviä pikkukiviä. Sen Anne muisti, kuinka rannan kivet olivat olleet liukkaita ihan matalassakin vedessä ja yli polven he eivät olleet saaneetkaan lupaa mennä. Liukkailta kiviltä oli helposti luiskahtanut veteen, jopa istuaalleen, mutta se ei ollut haitannut yhtään. Heillä kun oli vain uimapuvut päällään. Olisikohan äiti antanut olla niin vähissä vaatteissa rannalla tuulessa. Ei varmaankaan, mutta sitä ei Anne ollut äidille kertonutkaan. Toisinaan Anne mietti, että oliko se oikein pitää asioita salassa äidiltä, mutta oli tullut siihen tulokseen, että jos isoäiti saattoi pitää salaisuuksia Tiinalle ja Tiinan vanhemmille, niin kai hän nyt voisi pitää äidille pieniä ja sellaisia mitkä ainakin isoäiti tiesi. Eihän hän omin lupineen siellä rannalla ollut ollut vain uimapuku päällään.

Rantaan oltiin tehty uimapaikkaa. Siitä oltiin siirrelty isoja kiviä pois niin syvälle, että aikuiset pääsivät kahlaten uimaan. Siihen jäi heille tytöillekin hyvää santaista rantakaistaletta. Siinä he olivat rakentaneet innolla hiekkalinnaa, maailman upeinta, siitä Anne oli aivan varma. He olivat laittaneet kaikki hienot kiiltäväiset kivet sen hiekkalinnan muureiksi ja sillat olivat tehty niistä puunkappaleista joita he olivat löytäneet. Ei Anne yksin olisi osannutkaan tehdä mitään vallihautaa ja siltoja hiekkalinnalle, eikä kai Tiinakaan. Mutta Tiinan isä sensijaan osasi. Nytkin oli auttanut heitä. Annesta tuntui, että Tiinan isä osasi melkein mitä vain. Ainakin mitä leikkimiseen tuli tai leikkikalujen tekoon. Ruokopilinkin hän oli tehnyt ja se oli ihan oikeasti soinut.

Kun sauna oli lämminnyt olivat he menneet uimaan. Tiinalla oli monta uimarengasta ja Annekin oli saanut ottaa niistä käyttöönsä minkä halusi, paitsi ei uusinta. Sen Tiina oli saanut vähänaikaa sitten syntymäpäivälahjakseen. Se oli Annestakin oikein hieno, mutta hän tyytyi kyllä valitsemaan niistä vanhemmista sen punaisen, jossa oli merihevosen kuvia ympäriinsa. Sillä Anne piti punaisesta ja merihevoset kuulostivat niin hassuilta, että häntä alkoi oikein naurttamaan kun hän ajatteli niiden laukkaavan meressä veden alla. Vaikka eihän niillä ollut kyllä kunnon jalkoja ja Tiinan isä sanoi, että ne uivat ja, että niitä on oikeasti olemassa, mutta ei tässä meressä, hän ei ainakaan ollut nähnyt, oli Tiinan isä rauhoitellut häntä. Sillä ajatus merihevosesta uimassa veden alla ja sen vastaan tuleminen tai puraisu olikin alkanut pelottamaan, potkivathan oikeatkin hevoset ja purivatkin. Äiti oli kertonut niin.

Käsipohjaa räpellettyään he olivat pinkaisseet saunan lämpöön. Sauna oli hämärä kirkkaan päivänvalon jälkeen, eikä ensin meinannut nähdä mitään. Tiinan äiti ohjasikin heidät lauteille istumaan, kuin kanat orrelle hän oli naurahtanut. Siinä he olivat hiljaa istuneet ja antaneet saunan lämmön hyväillä kananlihaisia ihojaan. Kohta loppui hampaiden kalina ja tuli oikein mukava olo. Silmätkin tottuivat hämärään ja näki kuinka vanha puu täälläkin oli sen väristä, vanhan puun ja savun tummentamaa oli hiukan kiukaan vieressä. Tuli kohisi pesässä ja vesisäiliö naksahteli ja vesi piti omaa ääntänsä, sitä mitä se pitää juuri ennen kiehumistaan. Annen mielen ja kehon valtasi se hyvänolon tunne minkä hän silloin oli siinä hämärässä lämmössä kokenut. Sitä ei osannut millään sanoilla selittää, se vain oli.