keskiviikko, 1. huhtikuu 2009

Uusi kitara

Leila istuksii ajatuksissaan ja katselee ikkunasta ulos. Hän ei kuule mitä opettaja edessä puhuu, ääni vain surisee kuin kärpänen pörräisi väsymättä aina vain uudelleen ja uudelleen. Leilan ajatukset ovat vallanneet se, että on keskiviikko, Akuankka olisi jo postilaatikossa ja hän ehtisi lukemaan sen ensin, ennenkuin Mikko ehtisi koulusta kotiin. Onneksi se pääsi tänään myöhempään kuin hän. Niin, mutta kuinkas mones päivä tänään oikein onkaan, onkos nyt isän tilipäivä? On, on se! Voi kunpa isä ehtisi tänään aikaisemmin kotiin, ihan heti kun hänkin koulusta. Sitten he menisivät ostamaan sen kitaran!

Leila oli jo jonkun aikaa haaveillut uudesta kitarasta. Hänen teki mielensä sähkökitaraa, mutta äiti oli siihen sanonut jyrkän ein. Sitä rämpytystä ei kuulemma jaksaisi kuunnella kukaan. Onneksi isä oli kuullut heidän keskustelunsa ja oli jälkeenpäin tullut Leilan huoneeseen ja sanonut, että mennään katselemaan puoliakustisia kitaroita, niin äitikään ei voi kieltää kitaran ostoa. Onneksi isä on niin kiva, että huomasi tuollaisen porsaanreijän tuossa äidin ehdottomassa eissä.

Leila oli jo Tuulan kanssa käynyt soitinkaupassa katselemassa niitä puoliakustisia. Siellä oli yksi kauniin vihreä kitara, oikein ihana. Hintaa sillä tosin oli hiukan enemmän kuin niillä ruskehtavilla, mutta tähän tulisi mukaan kaikki tarpeellinen, jopa kuulokkeita myöden. Se olisi tosi pelastus, Leila ajatteli. Voisi ihan hyvin harjoitella kotonakin sähkökitarana ja itse vain kuulla vahvistimesta kuulokkeiden kautta. Leilalle tuli vähän ähäkutti olo vieläkin, kun hän ajatteli äidin ilmettä, isän kertoessa, että semmoinen vempain oli nyt mietinnässä.

Leila katsoi kelloon, ties monennenko kerran, oli kulunut kaksi minuuttia edellisestä. Aivan kiusallaan koulun kellokin kävi noin hitaasti. Vauhtia nyt, hop, hop viisari, hän kannusti kelloa mielessään.

Lopultakin se kello soi. Leila oli siinä samassa jo pystyssä ja nakkaamassa laukkua olalle ja vauhdilla käytävän naulakolla. Tuula ei tahtonut pysyä Leilan vauhdissa ollenkaan ja huikkasikin sitten vain, että hän soittaisi myöhemmin illalla.

Leila haki pyöränsä telineestä ja lähti pikavauhtia polkemaan kotiin. Hän ei välittänyt nyt kenenkään seurasta, vaikka samaa matkaa tuleviakin olisi ollut. Nyt oli kiire ja omat ajatukset polttelivat mielessä niin, että ei halunnut kuunnella kenenkään lässytyksiä jostain ylihuomisista matikan kokeista tai muusta ihan yhtä vähäpätöisestä.

Kotiin päästyään hän huomasi kiirehtineensä suotta, autoa ei ollut pihalla, joten isä ei ainakaan ollut vielä kerinnyt kotiin. Leila haki postin laatikosta ja siellä se oli keskiviikon riemu ja riita, niinkuin heillä Akuankkaa nimitettiin. Nyt siitä ei sentään tänään tulisikaan riitaa ja Leila päättikin lukea sen samalla kun ottaisi välipalaa ja odottaisi isää. Leila meni sisälle, nakkasi laukkunsa oman huoneen ovesta sisään ja meni keittiöön tekemään itselleen voileipää ja kaakaota ison mukillisen. Niiden kanssa hän suuntasi Aku kainalossaan kohti kiellettyä aluetta, olohuoneen sohvaa. Sinne kun ei saanut raahata ruokia, mutta hän oli ihan varma siitä, että jokainen heidän perheensä jäsen söi juuri siinä välipalaansa kun kukaan muu ei ollut näkemässä. Mistä niitä murusia sitten olisi kertynyt sohvan tyynyn rakoon? Ei ainakaan häneltä, koska hän siivosi jälkensä. Joku imurointikerta oli hänelle sen juorunnut. Äiti oli silloin pyytänyt, että hän imuroisi myös sohvan ja nojatuolit.  Siinä hän nyt sitten kielletyllä paikalla söi hyvällä halulla ne pari voileipää ja joi kaakaonsa, samalla tirskuen Hessun hölmöilyä Ankkalinnassa. Äkkiä tuon Akun läpi lukee, ei siinä sivuja niin montaa lopultakaan ole, varsinkin jos ei jää kuvia oikein katselemaan. Tänään ei ollut kuvien katselupäivä. Leila vei lasin tiskikoneeseen ja tarkasti vielä muruset ja meni omaan huoneeseensa, ajatuksenaan vaihtaa vaatteita. Sitä hän ei kuitenkaan kerinnyt tekemään, sillä ulkoa kuului auton oven paukaus. Isä tuli! Äkkiä kahvinkeittoon. Leila lappasi juuri pari lusikallista kahvia suodatinpussiin kun isä tuli sisälle.

- Oletpas sinä nyt ystävällisellä tuulella, isä virnuili, mistäköhän moinen johtuu?

_Näin päästään nopeammin lähtemään, jooko, että lähdetään heti kun olet juonut kahvit?

-Onpas sinulla hoppu, ei ne kitarat sieltä kaupasta karkaa, mutta mennään vain, sittenhän siitä päästään ja minulla onkin vielä illaksi menoa.

Kun isä oli juonut kahvinsa lähtivät he kohti kaupunkia. Matkalla Leila selitti minkälaista kitaraa hän toivoi, kertoi käyneensä katsomassa jo siitä soitinkaupasta sitä yhtä, joka miellytti eniten. Isä sanoi vain, että katsotaan ja kokeillaan mikä on paras, onhan siinä kuitenkin kyse soittamisesta, eikä vain ulkonäöstä.

-Ajatteles jos siinä kitarassa onkin kielet korkealla, että pitää käyttää sormivoimaa kovasti saadakseen puhtaan äänen. Katsotaan sellainen mukava ääninen ja kevyt soitettava, toivottavasti siinä olisi se värikin silti kaunis.

Soitinliikkeeseen saavuttuaan isä ja tytär uppoutuivat kitaroiden maailmaan. He kokeilivat yksin ja yhdessä monta kitaraa. Ihan ensimmäisenä sitä vihreää, väri oli isänkin mielestä kaunis. Mutta silti kokeiltiin muidenkin soitto-ominaisuuksia ja kuunneltiin ääntä ilman vahvistinta ja vahvistimen kanssa. Leila itse oli jo tehnyt päätöksensä, kun isä kertoi oman suosikkinsa. Se ei ollut se kauniin vihreä, sen Leila oli ihan heti arvannut heidän katsellessa kitaran kaulaa, se ei ollut suora. Eikä se ollut enää Leilankaan suosikki, vaan se oli eräs tavallisen ruskea, ei minkään näköinen kitara. Mutta siinä oli kaunis sointi ja kielet matalalla, joten sitä olli kevyt soittaa ja se oli muutenkin juuri sopivan kokoinen Leilan käsiin. Hyvin he olivat isän kanssa samaa mieltä asiasta. Kauppoja alettiin sitten hieroa ja saatiinpa siihen samaan hintaan sitten vielä kaunis kukallinen nauhakin ja kunnon kotelo puoleen hintaan. Isä antoi hänen itsensä hoitaa puhumiset ja myyjä siinä vähän äkitteli, kun kyseli isältä, ja tyttö vastasi. No, lopulta asiat tulivat selväksi ja myyjä löi hinnan kassaan ja kertoi summan ja katsoi Leilaa, silloin isä kaivoi rahapussin taskustaan ja sanoi, että hän on vain neidin rahojen kantajana matkassa mukana ja maksoi hinnan.

Kun tavarat oli kannettu autoon ja oltiin matkalla kotiin, oli Leila niin innoissaan, että ei voinut olla oikein kunnolla edes autossa vaan vähänväliä hän vilkuili takapenkille päin, johon uusi kitara nojasi. Olipa se hieno, paljon hienompi kuin se vihreä, sehän olisi ollut vähän lapsellisen värinenkin, vai mitä? Katso isä kuinka kauniisti tuo kiiltää kun aurinko osuu sen pintaan ja näin ihana kukkanauha vielä, kauniitä orvokkeja, ainakin minun mielestäni. Kyllä nyt porukka repee kateudesta, kun meen harjoituksiin ton kitaran kanssa ja ajattels nyt kun sillä voi harjotella vaikka yöllä ja äiti ei kuule edes sitä, mut mä lupaan, et mä en pidä kuulokkeissa kovaa ääntä, ku mä en haluu et mun korvat alkaa soimaan sit vanhempana, eiks se oo aika kauheeta, soiks sulla isä nytkin ne korvat?

keskiviikko, 11. maaliskuu 2009

Annen retki

Äiti, Tiina lähtee niitten merimökille vaan käymään, saanks mää mennä mukaan? Kyselee pienikokoinen Anne äidiltään ja pelkää kovasti kieltävää vastausta. Senkin äiti voisi hyvinkin antaa pelätessään tyttösensä paleltuvan, hukkuvan, tai muuten loukkaantuvan jotenkin.

Tätä se oli aina ollut Annen elämä. Aina sai pelätä, että äiti olisi liiankin huolehtivainen. Vaatteita oli talvella päällä niin, että olisi voinut vaikka muille jakaa ja kesälläkin oli ainakin lakki pakollinen, ettei vain tullut auringonpistosta. Sitä Anne ei silti ollut koskaan kokenut ja äiti saikin siitä vielä paremman syyn olla oikeassa.

Mutta nyt Anne jännitti kuinka hänen kävisi tässä rannalle pääsyssä. Äiti oli taas sanonut miettivänsä ja antavansa vastauksen myöhemmin ja oli käskenyt Annen mennä leikkeihinsä.

Anne oli kerran saanut luvan mennä Tiinan ja hänen vanhempiensa mukaan tuonne heidän mökilleen. Se oli tuntunut aivan ihmeelliseltä Annesta. Pelkästään jo se, että äiti oli päästänyt ja oli saanut matkustaa Tiinan kanssa heidän suurella autollaan niin pitkän matkan, yli viisikymmentä kilometriä. Annen kotona ei ollut autoa, ei ollut isääkään, joka sitä olisi ajanut. Isä ja auto olivat kadonneet Annen elämästä monta vuotta sitten, oikeastaan niitä ei enää edes muistanut. Olikohan äiti sen jälkeen tullut niin varovaiseksi kaikkeen mikä liittyi Anneen. Siitä Anne ei ollut varma ja oli vaikeaa sitä arvioidakin, kun silloin ei vielä ollut tullut edes eteen näitä tämmöisiä ihania asioita kuin nyt. Voi kunpa äiti antaisi luvan.

Anne sulki silmänsä ja koitti maalata mieleensä sen rannan. Ensin tulivat mieleen lempeä tuuli ja lämpimien mäntyjen tuoksu. Niitä kasvoi siinä rantakalliolla mihin auto piti jättää. Siitä lähdettiin polkua pitkin alas rantaan. Jyrkempiin kohtiin kallioon oltiin tehty rappusen tapaista, jotta Tiinan isoäitikin pääsisi rannalle kävelemään. Hän olikin Annen mielestä niin vanha, että oli oikein ihmeellinen kaikkinen ryppyineen. Nyt ei isoäiti tulisi mukaan, vaan jäisi kotiin lepäämään. Se oli vähän surullista, sillä Anne piti kovasti isoäidistä. Hänen silmistään, ne olivat niin lempeät ja viisaat. Sitäpaitsi isoäiti oli salaa joskus  kuiskannut hänelle, että hän saattoi myös olla Annenkin isoäiti pikkuisen, kun tällä ei ollut omaa. Niinpä Anne saikin aina välillä halauksen tai tukanpörrötyksen isoäidiltä, kun Tiinan silmä vältti. Tämä isoäiti asia oli vain Annen ja isoäidin yhteinen tosi iso salaisuus.

Anne jatkoi mietteitään ja maalasi uudestaan kuvaa mieleensä. Kun saavuttiin rannalle oli maa melko tasaista ja siihen oltiin rakenettu hirrestä huvila. Se oli maalaamaton, vain ihan vanhan puun värinen, eikä Anne osannut päättää, voisiko sitä sanoa harmaaksi vai vain vanhaksi puuksi, Anne ei osannut nimetä kaikkia värejä muutenkaan. Mutta tuohon yksityiskohtaan hänen mielensä ei nyt takertunut. Mökki haisi myös omanlaiseltaan. Tuoksuun sekoittui terassin kalaverkkojen haju, savunkin haju, merituulen ihan oma tuoksu, sellainen raikkaus, jota ei ollut muissa tuulissa. Sisällä tuoksui myös auringon lämmittämä tupa, vähän savunhajuinen, aina ei takka vetänyt ihan heti savuja pois. Niin heille oli viimeksikin käynyt ja he tytöt olivat pinkaisseet ulos savun tieltä. Silmiä oli ihan kirveltänyt. Aikuiset olivat sitten saaneet asiat kuntoon ja tuulettaneet, että tytötkin pääsivät takaisin sisälle. Kauaa he eivät siellä olleet viihtyneet selaamassa vanhoja AkuAnkkoja vaan olivat saaneet luvan mennä rantaan leikkimään.

Niin he olivatkin riemumielin tehneet ja leikkineet tutkimusmatkailijoita. Kaikenlaista rannan kivenkoloista olikin löytynyt. Puunkappaleita, linnun sulkia,hienoja kiiltäviä pikkukiviä. Sen Anne muisti, kuinka rannan kivet olivat olleet liukkaita ihan matalassakin vedessä ja yli polven he eivät olleet saaneetkaan lupaa mennä. Liukkailta kiviltä oli helposti luiskahtanut veteen, jopa istuaalleen, mutta se ei ollut haitannut yhtään. Heillä kun oli vain uimapuvut päällään. Olisikohan äiti antanut olla niin vähissä vaatteissa rannalla tuulessa. Ei varmaankaan, mutta sitä ei Anne ollut äidille kertonutkaan. Toisinaan Anne mietti, että oliko se oikein pitää asioita salassa äidiltä, mutta oli tullut siihen tulokseen, että jos isoäiti saattoi pitää salaisuuksia Tiinalle ja Tiinan vanhemmille, niin kai hän nyt voisi pitää äidille pieniä ja sellaisia mitkä ainakin isoäiti tiesi. Eihän hän omin lupineen siellä rannalla ollut ollut vain uimapuku päällään.

Rantaan oltiin tehty uimapaikkaa. Siitä oltiin siirrelty isoja kiviä pois niin syvälle, että aikuiset pääsivät kahlaten uimaan. Siihen jäi heille tytöillekin hyvää santaista rantakaistaletta. Siinä he olivat rakentaneet innolla hiekkalinnaa, maailman upeinta, siitä Anne oli aivan varma. He olivat laittaneet kaikki hienot kiiltäväiset kivet sen hiekkalinnan muureiksi ja sillat olivat tehty niistä puunkappaleista joita he olivat löytäneet. Ei Anne yksin olisi osannutkaan tehdä mitään vallihautaa ja siltoja hiekkalinnalle, eikä kai Tiinakaan. Mutta Tiinan isä sensijaan osasi. Nytkin oli auttanut heitä. Annesta tuntui, että Tiinan isä osasi melkein mitä vain. Ainakin mitä leikkimiseen tuli tai leikkikalujen tekoon. Ruokopilinkin hän oli tehnyt ja se oli ihan oikeasti soinut.

Kun sauna oli lämminnyt olivat he menneet uimaan. Tiinalla oli monta uimarengasta ja Annekin oli saanut ottaa niistä käyttöönsä minkä halusi, paitsi ei uusinta. Sen Tiina oli saanut vähänaikaa sitten syntymäpäivälahjakseen. Se oli Annestakin oikein hieno, mutta hän tyytyi kyllä valitsemaan niistä vanhemmista sen punaisen, jossa oli merihevosen kuvia ympäriinsa. Sillä Anne piti punaisesta ja merihevoset kuulostivat niin hassuilta, että häntä alkoi oikein naurttamaan kun hän ajatteli niiden laukkaavan meressä veden alla. Vaikka eihän niillä ollut kyllä kunnon jalkoja ja Tiinan isä sanoi, että ne uivat ja, että niitä on oikeasti olemassa, mutta ei tässä meressä, hän ei ainakaan ollut nähnyt, oli Tiinan isä rauhoitellut häntä. Sillä ajatus merihevosesta uimassa veden alla ja sen vastaan tuleminen tai puraisu olikin alkanut pelottamaan, potkivathan oikeatkin hevoset ja purivatkin. Äiti oli kertonut niin.

Käsipohjaa räpellettyään he olivat pinkaisseet saunan lämpöön. Sauna oli hämärä kirkkaan päivänvalon jälkeen, eikä ensin meinannut nähdä mitään. Tiinan äiti ohjasikin heidät lauteille istumaan, kuin kanat orrelle hän oli naurahtanut. Siinä he olivat hiljaa istuneet ja antaneet saunan lämmön hyväillä kananlihaisia ihojaan. Kohta loppui hampaiden kalina ja tuli oikein mukava olo. Silmätkin tottuivat hämärään ja näki kuinka vanha puu täälläkin oli sen väristä, vanhan puun ja savun tummentamaa oli hiukan kiukaan vieressä. Tuli kohisi pesässä ja vesisäiliö naksahteli ja vesi piti omaa ääntänsä, sitä mitä se pitää juuri ennen kiehumistaan. Annen mielen ja kehon valtasi se hyvänolon tunne minkä hän silloin oli siinä hämärässä lämmössä kokenut. Sitä ei osannut millään sanoilla selittää, se vain oli.

lauantai, 14. helmikuu 2009

Ystävänpäivää

Tulin tänne sentään ystävänpäivää toivottamaan!

Tämmöinen kaverilleen lukeva nalle sopii minusta erittäin hyvin kuvaksi tämän blogin tarkoitukseen.

 

Olen kyllä aiheita käynyt kurkistelemassa tuolla tarinamaanantaissa, mutta joko ne ovat olleet hankalia tai sitten minä olen ihan tylsä. Kirjoittaa en nyt kuitenkaan ole osannut annetuista aiheista.

En aina saa kirjoitetuksi ns. pakolla, vaan aiheen tulee olla sellainen, että se herättää heti jotain mielikuvia ja vähän enemmän kuin yhden sanan verran.

Jään siis odottelemaan sopivaa aihetta,

tai sitten kirjoitan jotain muuta tarinaa kunhan nyt saan rauhan istuskella koneen vieressä.

 

sunnuntai, 18. tammikuu 2009

Iltayössä kirjoitettua sinulle

Olen tänään jännityksellä katsellut, että tuleeko yhtään kommenttia kirjoitukseeni.

Pitkään on jo tehnyt mieleni kirjoitella tarinoita, juttuja, satuja. Ihan vain omaksi ilokseni. Tietenkin sillä taka-ajatuksella, että joku muukin niitä lukisi, arvostelisikin ja viihtyisikin hetken, toivottavasti.

Nyt on elämääni tullut sellainen suvantokohta, että aikaa riittää istuksia tässä koneenkin vieressä ja silti tulee muu tarpeellinen tehtyä.

En vielä tiedä minkälaiseksi tämä blogi muodostuu. Onko pelkkää kirjoitusta, tarinaa vai laitanko mukaan muutakin naisen elämää koskettavaa asiaa.

Mielenkiinnolla lähden seikkailulle, toivon tovereita matkalle mukaan!

perjantai, 16. tammikuu 2009

Hämärää puuhaa

Keittiöstä päin kuului kummallista vaimeaa kolinaa. Hiljeni välillä joksikin aikaa ja mies meinasi jo uudelleen urvahtaa unen syliin. Juuri silloin kuului entistä voimakkaampi kolahdus. Tästä on pakko ottaa selvää, mies ajatteli ja könysi sängyssä istumaan. Löysipä tossutkin jalkaansa siitä sängyn viereltä. Ilman valoja lähti siitä sitten hipsuttelemaan kohti keittiötä varoen jopa lattiassa narisevia lautoja, että eukkokulta saisi nukkua. Hyvin näki liikkua kun oli vain hämrää katuvalojen kajastaessa verhojen läpi.

Saapui sitten keittiöön ja laittoi sinne valot. Katseli ympärilleen ja ihmetteli, ei niin mitään kummallista. Koirakin nukkui eteisessä omalla paikallaan. Mikä ihme hänet oli herättänyt? Päätti, että juonpa vettä samalla kun tänne tulin, oli se makkara sen verran suolaista ollut iltapalaksi, että hyvin sopi vesilasillisen juoda. Mies oli juuri nostamassa lasia huulilleen kun taas se kummallinen ääni kuului. Hän säikähti niin, että lasi oli vähällä tipahtaa kädestä, vettä roiskahti yöpuvun paidallekin.

Nyt hän osasi paikallistaa äänen tulosuunnan. Sieltä se kellariin menevien portaiden oven takaa kuului. Varovasti hän avasi oven. Kamalan kauhistus, eukko tänne ja äkkiä! Nyt ei varottu enää lattian narinoita, vaan mentiin puolijuoksua makuuhuoneeseen ja sytytettiin valot. "Tule äkkiä katsomaan, mitä nyt oikein tehdään, aivan kamalaa, tule heti nyt!"

Eukko heräsi ja säikähti hänkin, että miehellä on joku hätä, mutta sai ripeänä ihmisenä itsensä ylös sängystä ja tajusi ettei miehellä varsinaista omaa hätää ole. Vaan piti sitä silti vauhdilla lähteä änkyttävän miehensä perään. Ei siitä muuten mitään tolkkua saisi. Mitä ihmeen puuhaa se nyt oli keksinyt keskellä yötä?

Mies avasi kellariin johtavien portaiden oven ja näytti sormi vavisten muutaman rapun päässä kolinan aiheuttajaa. Eukko topakkana käski miehensä hakea kumisaappaat jalkaansa ja mennä sinne rappuun ja tehdä mitä miehen pitäisi, että kärsimys loppuisi. Mies lähti hakemaan niitä saappaita ja meni rappuun, otus pelästyi lisää ja kolisteli monta rappua alaspäin. Eukko kannusti miestään "Astu nyt sen päälle, ei se saappaiden läpi miltään tunnu. Pian nyt!"

Mies tanssi otuksen kanssa piiriä ja vältteli kaikin tavoin vaarallista vihollistaan. Niin siinä sitten kävi, että vihollinen pääsi ansastaan irti. Olikin ollut vain toisesta takajalastaan siinä kiinni. Kun mies huomasi tämän otuksen irronneen häntä ei pitänyt kellarin rapussa enää mikään. Kovalla kiireellä hän sieltä ryntäsi ylös ja paiskasi oven perässään kiinni.

Eukko siitä sitten nauramaan, että onpa hänellä tosi rohkea mies. "Jos sinulla olisi ollut helmat, niin niitä nostellen olisit tanssinut ripaskaa ja huutanut hui joka väliin". Marmatuksesta huolimatta eukko otti miestään kädestä kiinni ja vei makuuhuoneeseen takaisin nukkumaan. Sen verran mies oli jo selvinnyt koettelemuksesta, että huomasi sentään käydä viemässä eteiseen ne kumisaappaansa. Kauaa ei kulunut kun makuuhuoneesta kuuli kahden ihmisen tasainen kuorsaus.

Seuraavana päivänä iltapäivällä eukon tuli välipala mieleen ja hän päätti syödä banaanin. Niitä ja omeniakin oli mukavasti siinä kellarinrapun oven pielessä olevalla hyllyllä. Eukko avasi oven ja laittoi valotkin. Silloin hän huomasi sen viimeöisen metelin pitäjän olevan rapuilla. Siinä se kipitteli edestakaisin, ei osannut päättää minne mennä. Kamala hätä oli raukalla kun sileää seinääkin yritti kiivetä ylös. Vaan eipä siinä onnistunut.

Eukko siinä kuori banaaninsa ja katseli otusta. Haukkasi ja söi banaanin kokonaan. Mietti, että kun tuo ei nyt tuosta osaa minnekkään mennä, niin minäpä vähän avustan. Syötyään banaanin loppuun eukko otti keittiön pöydältä vasaran. Siihen sen oli juuri laskenut naulaamisen jäljiltä. Meni takaisin rapun yläpäähän ja tähtäsi. Pudotti vasaran hyvin tarkasti otuksen päähän. Siihen otus pysähtyi.

Pyysi miestänsä tuomaan tyhjän leipäpussin itselleen. Laittoi sen käteensä ja niin nosti rapulta pienen hurjan harmaan otuksen. Käänsi pussin suuta toisinpäin ja sai hiirulaisen pussiin.

Siistiä sen olla pitää kun pieniä harmaita otuksia käsittelee ja vei vainajan ulos roskikseen miettien, että mitenkähän hämärää puuhaa tämä onkaan kaiken roskalajittelun vuoksi. Biojätettä kaiketi, mutta kun tuli tuo muovipussiin, mutta olkoon nyt tämän kerran!

 

  • Näissä mukana

  • Löytyy

  • Lainattuja sanoja

     



     


     


    "Mummuks tahtomine


     


    Tule viel semne aamu,


    ko mää herä ilman kello oikke aikasi,


    keitän ittelän kaffet, polje Monarkin kans kaupunkil,


    ole oven taka vartomas ko L. Lehtose Leninkiliikke


    myyjäfrouva tule töihi, päästä munt sisäl,


    autta valikoittema heijä suurimma,


    vaaliampunasimma pualpunttisimma aluhousu,


    Aurjoefärisek kunnolliset tukisuka,


    ja merinovillasep polvelämmittime,


    naapurkaupast peesik kenkä


    ja paffilaatikoruskia poplari.


     


    Mää haise eukalyptukselt,


    viäm pal tila takapenkil,


    hymyilen ko suomempystykorva,


    mut kiältäyryn kaikest,


    sano: emmää muist,


    emmää jaks,


    emmää ol ikä ennenkä,


    ko mää olen tottunu juur näi.


     


    Enkä meina pualtvuassatta orotta."


     


    Heli Laaksonen



    "Nainen



    Naisen elämää?
    Jos sää ole itsenäine, sää ole pelottava.
    Jos sää ole ystävälline ja ymmärtäväine, sää ole liian kiltti.

    Ku sää sano, mitä sää ajattele, sää ole rääväsuu.
    Jos sää ole hiljaa, on sus jotta kummallist.

    Jos sää anna, sää ole helppo nakki.
    Jos sää pihtaat, haeta joltain muult.

    Yritä täsä sit olla. Jua pari lasi kuaharii.
    Venytel tualis semmottos,
    et pää menee taakse ja kattelet maailmaa ylösalasi.

    Hiukka hianon näköst.
    Ei iloseks tulemiseks enemppä tarvita.

    Pan lähettäen kaikil, joil o väsymyst ja kaikil,
    joil ei ol ja si kaikil, joil halut viesti laitta.

    Kyl o helppo ol naine!!!"

    Heli Laaksonen

  • Henkilötiedot

    Elma, nainen, jonka iällä ei ole merkitystä.
    Joka haluaa kirjoitella huvikseen.
    Juttuja, totta tai tarua sen voi lukija itse päätellä.